Emily will find a better place to fall asleep

Mä luen ihanaa merta ja itken ruokaa mun mahassa. Mä olen oikeasti lihonnut mä tuijotin itteeni peilistä ja vihasin eilen monta kertaa. Uudestaan ja uudestaan kun vaatekappaleet lenteli lattialle. Mä vihasin. Nyt mä en enää vihaa koska mä olen kuollut ja viety ihanan meren mukana pois ja mun tunteet on puristettu kuivaksi monta kilometriä sitten. Ja nyt mä olen vaan tyhjää.

Mä en ole tehnyt tänään mitään. Joten mä en tiedä mistä mä kirjottaisin.

Mä haluan katsoa skinssiä. Mä haluan ne tuotantokaudet mutta kun niitä ei saa suomesta. Miksi? Kenen idea se oli. Kenen idea mikään oli? Koko elämä? Laihuus? Kuka sitä ehdotti ensin?

Kohta vaihtuu vuosi. Kaikki tän vuoden teot muuttuu viimevuodeksi ja viimevuosi katoaa toissavuodeksi. Mitä tänävuonna on tapahtunut.

Mä olen rakastanut
Mä olen unohtanut
Mä olen vihannut
Mä olen laihtunut
Mä olen lihonnut
Mä olen itkenyt
Mä olen suudellut
Mä olen kadonnut
Mä olen viiltänyt
Mä olen ollut iloinen
Mä olen ollut surullinen

Mitä teille jää mieleen tästä vuodesta?

xoxo
Lily

Mitä me tehdään kun tehty on tehty ja tekemätön jätetty tekemättä

Mä olen pahoillani jos tää kääntyy olemaan yks niistä postauksista millä ei ole päätä eikä häntää.

Nälkä. Mulla on on kokoajan nälkä, ja no sen taki mä syön kokoajan. Kyllä mä häpeän mä häpeän mutta silti mä teen sen. Ja mä turpoan ja veri mun ranteista valuu mun silmille enkä mä näe mitään ja mä itken ja verta ja kyyneliä on kaikkialla. Nasta irtoaa seinästä ja pian se on lattialla. Ja mä jatkan kipein rantein syömistä koska en osaa muutakaan.
Jotkut kertoo ylpeinä kuinka ne selvis joulusta ja mä häpeillen seison vieressä ja tuijotan mun varpaita. Yhtäkkiä mun maha kasvaa enkä mä nää enää niitäkää. Mä en voi ylpeänä kertoa selvinneeni joulusta. Mä olen syöny ja syönyt ja vielä vähän enemmän. Kaiken lisäks mut on raahattu korpeen eikä mulla yksinkertaisesti oo mitään muuta tekemistä. Säälittävä tekosyy ja mä häpeän, kyllä mä häpeän mut silti mä syön. Mä istun tuolissa takan edessä ja se lämmittää mua kun mä syön.

Kyllä mulla on ehkä syy. Mun lääkitystä on jotenki muutettu ja mun ruokahalu on kasvanut 100000 kertaiseks. Äitin mukaan niin on mun aineenvaihduntakin, mut ei se kuitenkaan ole. Mä tunnen läskin joka on tarttunu muhun ja tappelee ettet tarvis päästää irti. Mä olen lihonnu ja mä itken mun mun ruokahalu on ihan kamala. Mä en voi tapella sitä vastaan. Tänään olin syöny ihan kamalasti ja meinasin pyörtyä. Mitä tää on? Tuntu kun en olis koskaan syöny ja silmissä sumeni, mut mä olin varmaan 2 sekuntia sitten syöny jotain rasvasta. Oikeesti mitä tää on? Ehkä mun keho on allegrinen liialle ruualle. Huomenna mä olen luvannu etten syö niin paljoo, mut mä lupaan sen joka ilta.
Mut huomenna mä haluan tarkottaa sitä. Mitä tapahtu sille tytölle joka pari päivää sit paino 54? Ja nyt. Jotain 55 ja 56 väliltä. Mun tekee mieli vaan huutaa mun kaikki sisäelimet ulos jokainen verinen möykky mitä pitää huolta siitä ette mä toimin. Kaikki kudos ja lihas ja elin kaikki massat ja kaikki solut. Repiä mun aivot ulos pieninä harmaina möykkyinä ja kysyä että mikä helvetti niittä on vikana, mikse mulle voitu antaa normaaleja aivoja? Miks musta piti tulla epäonnistunu verinen massa ojan pohjalla missä kaikki muut saa potkia sitä niinku huvittaa ja nauraa sitten. Mä olen oksennusta sun suihkun viemärissä ja painajainen sun unissa. Mä en enää halua syödä mut mä en osaa tapella vastaan. Mä oon lihonnu. Se pahin mitä voi tapahtua, mä olen lihonnu. Miks näin tapahtuu. Mä en enää yhtä helposti näe mun kylkiluita. Mä haluan ne takasin.

Ja mä saan.
Lupaan.
Kaikille niille jotka lukee tätä blogia.
Ja itelleni.
Sille mä lupaan eniten.
Auttakaa mua en haluu enää pettyä.

xoxo
Lily

Mitä mä sitten tekisin?

Niin. Mitä sä tekisit? Mitä tekisit jos se ainut ihminen jolla on sulle mitään väliä päättää alkaa syöishäröilemään kiitos sun? Se on saanu sulta vinkkejä. Vaikka sä oot vaan koittany kertoo miltä susta tuntuu. Mitä jos se vaan yks päivä ilmottaa miten kamalan vähän se on syöny ja paljon se on liikkunu? Kuinka se on huijannu kaikki uskomaan et se on syöny ja kuinka se on nyt ilonen?

Kuinka se on varastanu sun elämän?

Kyllä, säkin tuntisit olos ihan kamalan oksettavan itsekkääks. Sun kaverihan on selvästi luisumassa ongelmaan. Sun pitäsi auttaa sitä? Mut sit sä mietit et miks se tekee näin? Eikö se tajua miten paljon se sua satuttaa sillä kun se kertoo kaikkee sitä miltä susta on joskus tuntunu? Tää alkaa kuulostaa susta ihan kun otteelta sun elämästä sillon kun tää oli helppoo ja ihanaa. Sillon kun se ei vielä ollu ongelma. Suhun sattuu koska sä huomaat että sun pitää auttaa sitä. Mut suhun sattuu myös siks, että se kuulostais olevan tässä parempi kun sä. Anassa. Se kuulostaa sen suusta niin helpolta ja sä alat pelätä. Mitä jos se laihtuu enemmän kun sä? Mitä jos..
Sä olet kyllä puhut sille, miten susta tuntuu aina kun kuulet et joku alkaa laihuttaa siltä et se voittaa sut. Kyllä se sen tietää. Miks sen sitten pitää kertoo sulle niin tarkkaan miten se on tässä niin hyvä? Kyllähän sä tuolla jossain sisällä tajuat että tää on vaan sitä alottelijan iloa, helppoutta, ja se varmaan luopuu tästä ihan kohta. Mut silti tuolla jossain on se pieni jos.

Ja sua ahistaa. Sä oot opetellu kaiken ite, kaikki kalorit osaat ulkoa, ja kaikki erehdykset oot jo tehny. Ja nyt se vie sulta nekin. Niistä tulee teidän yhteisiä asioita. Onhan se kivaa, kun on jonkun kanssa jotain yhteistä. Mut tän asian sä olisit halunnu pitää itelläs. Susta on mukava olla erikoinen. Ja kyllähän sä ihan oikeesti haluat suojella sitä, sä rakastat sitä. Et sä halua et se näkee sairauden kaikki pimeet varjopuolet jotka nappaa mukanaan ja saa häpeemään yksin sillon kun kukaan ei nää et sä itket.

Mut silti. Mitä jos se alkaa onnistua tässä kaikessa, ja sä et enää koskaan voi kattoo sitä silmiin koska se on vieny tän sulta? Mitä jos te vaan ajaudutte kauas toisistanne koska sä vaan ingnooraat kaikki sen viestit missä se kertoo kuinka helvetin hyvä se tässä on, koska suhun sattuu? Tai sit, jos ei mitään tapahu, miten sä voit vaan unohtaa tän, kun susta tuntuu et sua satutetaan, ja viel tarkotuksella vaikka se sanoo että se rakastaa sua. Mistä sä rikottu ihminen tietäisit, kun sua on vaan koko elämäs ajan satutettu? Jos se vaan valehtelee ja haluaa satuttaa sua. Sä et halua kilpailla sun parempaa puoliskoos vastaan.
Ja ennen kaikkea. Miten ihmeessä sä kerrot tän sille satuttamatta sitä?

(Kyseessä ei ole seurustelukumppani. Paras kaveri vaan.)

Niin että mitä sä tekisit?

Mä todella kaipaan kommentteja tähän postaukseen. Mä rukoilen teitä kertomaan mitä kun pitäis tehä, koska mulle tää tilanne on totisinta totta. Ja mä rakastan kaikella millä ihminen voi rakastaa. Mut nyt musta oikeesti tuntuu siltä et se satuttaa mua tahallaan. Niin että miitä sä tekisit?

xoxo
Lily

Hei taas. Mä oon tehny niin paljon kaikkee että kirjottaminen on jääny.
Käväisin tossa Paramoren keikalla, oli kyllä mahtavaa. Musta tuntuu et siellä mä vaan söin ja söin ja pelotti mennä vaa'alle kun tulin kotii. Yllätyin kuitenki. 54kg. Mun joulutavote. Mun silmien edessä. Mä onnistuin, ihan oikeesti onnistuin.

EN.

Seuraavana ja sitäseuraavana eli siis tänään vaaka näytti taas amaa vanhaa. 55kg. Eikä yhtää vähemmän. Nyt mä kuitenkin tiedän, että mä pystyn painamaan vaan 54. Joten kyl mä vielä jouluun mennessä vien ja myös pidän sen painon siellä. Mut silti. Mä epäonnistuin taas.

Mä pidän kuulema liian isoja vaatteita. Kai nyt kun kaikki vaatteet on 10kg sitten ostettuja. Okei kyllä mulla on paljon uusiakin, mutta aina ne on kuulema kauheen isoja. Mä olen lyhyt kaikki on liian pitkiä. Mä ostin farkkulegginssit. S/M kokoa. Joskus mä vielä ostan sitä XS kokoo. Ihan varmana. En voi pitää tiukkoja vaatteita. Mun hirveet kyljissä olevat läskit näkyy. Mä käytän aamusin kauheesti aikaa et voin valita jotain missä en näytä ihan kamalan läskiltä. Se onki sit vaikee tehtävä.

Mun tissit on kutistunu. Saatana sentään. Maha vaan kasvaa ja rinnat pienenee, musta on varmaa tulossa mies. Ei oo mukavaa.
Anteeks, tänäänm ei oo yhtään kirjotusolo. Ehkä mä keksin jotain myöhemmin. Halusin vaan ilmotella itestäni.
=)
xoxo
Lily

Kauhukuvia

Lupasin niitä kuvia.

Mahani. Läskiä pursuava mahani.
Ei mikään kaunis näky, mutta päätin jakaa sen teidän kanssa kuitenkin. Anteeksi paidattomuuteni, kuvasin sitä mun selkääkin, josta kuva tossa alempana.
Ei tarvitse lukea tätä pidemmälle jos oksettaa.
Mua ainakin oksettaa.

Toisessa kuvassa sitten taas selkäni. Se pieni olematon selkäranganpalanen näkyy jos oikein kovasti toivoo. Anteeks kauniit blurrit, mut en halua tulla tunnistetuks. Sitä voi sitten ihailla, jos nyt valttämättä haluaa. Eihän ne mitään kauniita kuvia ole, mutten pitäisi tätä blogia jos ne kauniita olisi.

Käytiin vierailemassa elintarvikealalla amiksessa ja oltiin huoneessa täynnä rasvaisia kakkuja ja keksejä ja pullia. Mun oli pakko päästä sieltä ulos, mä tunsin kun ne kaikki tuijotti mua ja nauroi, olen tainnut syödä liikaa, saisin hävetä. Mä lähdin sieltä.
Tästä tuli lyhyt mutta halusin laittaa kuvat.

xoxo
Lily

Kuolema suutelee tytön kylmiä huulia, jotka sulkeutuvat viimeisen kerran

Helvetin Nellie Dellies. Näihin jää ihan liikaa koukkuun. Mä oon taas tänään vetäny pussillisen näitä salmiakkeja, ja kohta on maha kipee, koska nää on kun laksatiiviä söis. Näissä on jotain kuitua tai jotain. Ja nää maistuu ihan helvetin hyviltä. Hyvä puoli on se, etten tänään sitten pysty muuta syömäänkään koska tää täyttää, ja pussillisessa on onneks vaan noin 50 kcal. Thank god etten ahmi normaalia salmiakkia. Mut silti, jotenkin ällöö kuitenkin, että yleensäkkin syön pussillisen jotain.

Viime postaukseen tuli taas kommentteja, kiitos niistä. Mä aloin ottaa itestäni niitä puhuttuja kuvia, mutta se sitten jäi kun sain melkeen itkuraivarit kun näytin niin tavattoman isolta niissä. Koitan vielä tänään vaikka myöhemmin tai huomenna. Haluaisin ainakin kuvan mun selkärangasta koska se alkaa tulla tuolta ylhäältä sillei ihanasti esiin. Oon siitä kieroutuneesti ylpee, vaikka se näkyy vasta tosivähän. Siis oikeesti vähän. Mutta se on alku, ja jos mä oikeen kovasti yritän olla positiivinen, mä pystyn näkemään sen, että oon laihtunu, sillä koskaan ennen mun selkäranka ei oo tullu ulos. Ees vähää. Sama juttu mun lapaluiden kanssa. Mä oon aina rakastanu ihmisiä joilla on "siivet" eli niiden lapaluut tulee esiin. Mun ei oo koskaan tullu. Mut nyt, yhtäkkiä mäkin omistan ihan pikkuiset siivet, niinkuin enkelillä. Niin, jos mä oikeen jaksan olla positiivinen, tälläistä hyvää tapahtuu. Mut mitä jos mä en jaksa?

Mä haluaisin tanssia balettia. Mä harrastin sitä joskus pienenä, mut tyhmänä menin lopettamaan. Mä voisin olla sellanen pieni keijukainen tanssimassa tuolla jossain jos olisin jatkanu. Ihan hyvin saattaisin olla laiha kun olsin eläny sääntöjen keskellä ja harrastanu tosipaljon liikuntaa. Ehkä musta ei olus tullu tällästä palloo jos olisin tanssinu koko ikäni.

Mähän voisin alottaa aikuisbaletin, ehkä alotankin, mutta ei se olis sama. Siitä tosin olis hyötyä mun joukkoevoimistelun kannalta, jota oon nyt harrastanu 2 vuotta. Ja siinäkin oon aika toivottoman huono, varmaan koko joukkueen huonoin. Sielläpäne naurakoot mulle, musta tulee laiha ja alan tanssia baletti, musta tulee kaunis keiju joka saa leijua kaiken yläpuolella. Siitäpähän oppivat eittei mulle saa nauraa. Sillon kaikki oppii. Mut on jo liian myöhästä. Mä lennän jo muualla.

Mun täytyy puhua äitille tosta aikuisbaletista. Saisin ainakin lisää liikuntaa. Onko kellään kokemusta aikuisbaletista tai tietääkö kukaan onko se ainut baletin alkeiskurssi minkä voi 15-vuotiaana aloittaa?

xoxo
Lily

Tyhmät tytöt ja täydelliset pojat

Mä vaihdoin mun blogin nimeä ja ulkoasua? Tykkäättekö?
Niin, ja haluaisitteko että laittaisin läskeistäni (=itsestäni) kuvia?
Ja niin, kiitos edelliseen pstaukseen tulleista kommenteista, oli kiva kuulla että tykkäätte mun tavasta kirjottaa. Se piristi.
Ja jos haluatte kysyä jotain niin kysykää =)
Mun pituutta on kysytty. Haha, kokonaiset 157cm. Kai tässä voi myös paljastaa et tänhetkinen pain on 55kg. Hyihyi. Ja mä vihaan sitä, että monet mua paljon pidemmät painaa paljon vähemmän. Eihän näin lyhyellä oo lupa painaa mitään.

Miksen mä ole perhonen? Ne ei paina mitään, ne voi vaan lentää vapaana, ja jos joku pääsee niitä niin lähelle, että uskaltaa koskettaa, niin ne katoaa kuolee ja kuihtuu. Eikä niitä ole enää olemassa ja ne on päässy turvaan. Jos mä päästän jonkun lähelleni, niin mä en varmasti oo turvassa, eksyn vaan sen reviirille kunnes mä olen sille turha ja mut heitetään käytettynä pois roskien läjään ja mä maadun sinne ja oon vaan harmaata massaa josta luut ei koskaan tule esiin. Ikuisesti lihava, eikä koskaan pidetty. Mun kaverit alkaa kadota, ne ei jaksa mua ja mun mielenkäännöksiä. Kiero mikä kiero.

Mä en osaa oksentaa. Mä olin humalassa mutten saanu suustani ulos mitään vaikka kuinka kaivelin kurkkua ja ruokaa ja viinaa oli sisuksissa ihan kiitettävästi. En edes aamulla. Yökin vaan tyhjää ja jotain limaa, ja päätin, että mä en voi enää syödä koska oksentaminen ei näköjään ole vaihtoehto. Ehkä ihan hyvä vaan.

Mä olen viimepäivinä syöny liikaa, ja tänään olin inhottava ja paha ja jätin harkat väliin ja liikuin liian vähän ja nyt mua ärsyttää se, ettn jaksanu raahata läskiä takamustani laihojen joukkoetovereiden seuraan. Mut huomenna alkaa taas uus viikko. Ja mä pääsen taas liikkumaan ja "pelleilemään ruualla" niinkun sanotaan. Ne luulee et mä leikin. Että tää on mulle jotain sairasta leikkiä, mut ei. Tää ei oo mikään leikki jonka voi lopettaa kun tulee nälkä ja väsyttää. Mä oon tän alottanu tavallani, ja tavallani mä tän myös lopetan. Enkä mä vielä ole valmis. Mä pelaan tätä tosissani, ja mä teen voiton eteen töitä. Liian vähän. Niin, pitäis kai tehdä enemmän, ja mä yritän ja yritän, ja samalla koitan olla hukkaamatta itteeni nälkään ja kylmään. Syömishäiriöstä kärsivä saattaa ennen olla ollut ystävällinen, mutta nyt muuttunut ilkeäksi. Niin varmaan. En mä ole ilkeä. Vaikka ei mulla kyllä häiriöökään ole, sillon mun pitäis olla laiha.

Mun pitää painaa enintään 54kiloo jouluaattoon mennessä, ja pakko sanoo että musta tuntuu että saatan jopa onnistua tälläkertaa. Mä painan nyt 55 ja jos en kamalasti liho, niin saatan ehkä saada syyn olla ylpeä itestäni. Saan asettaa uuden tavoitteen. Mä pääsen taas peliin. Mut tää on totta ja mä en pelaa jos en voita.

Nyt menen nukkumaan.
xoxo
Lily

Miten noin pieneen tyttöön, mahtuu noin paljon ruokaa?

"Miks mä tein sen, miks mä söin sen,
miten mä voin, mä oon hullu!
Mä katon peilistä kynsien raapimia pulleita poskia
ja lyön itteäni vatsaan.
Nyrkki pysähtyy vatsalihasseinään
ja jatkaa iskuja jalkoihin.
Mä puren hampaita yhteen, revin hiuksia,
raavin käsivarsia,
hakkaan löysää rintaa, reisiä ja ranteita.
Sylki kirvelee leuan haavoja
ja hampaat puree huulia verisiks.
Jalat potkii sängyn kulmia
ja selkä iskeytyy pöydän reunaan."

Mun pitäis lukea Ihana meri taas. Mä vaan tykkään siitä, ja tänään kävinkin kirjastossa mutten löytäny sitä. Enkä kyllä löytäny mun korttiakaan. Olisin voinu pyytää äitiä lainaamaan, mut musta on jotenkin ahistavaa pyytää äitiä lainaamaan mulle anoreksiakirjoja kun se jo muutenkin epäilee jotain. Miks mua katotaan epäilevästi, miks? Mä olen lihava, lihava ei voi olla anorektikko.

Mä olen puhut yhdelle ihmiselle. Se tietää et mun on vaikee syödä ja mä vaan haluaisin olla laiha, ja se on aina pitäny musta huolta. Se tietää mitä mun pää käy läpi. Ainakin melkeen, mä en ikinä voisi kertoa sille kaikkee, en vois saastuttaa sen mieltä omallani.
Nyt musta kuitenkin tuntuu siltä, että sekään ei jaksa enää. Mä opettelin pala palalta luottamaan siihen, rakensin petetyn luottamuksen taas tyhjästä. Ja nyt musta tuntuu että se ei enää välitä, sille on ihan sama jos mä en enää ikinä syö, kuolen pois niinkun pitäis. Mä en enää ikinä halua oppia luottamaan. En enää ikinä rakastua. Mä haluan vaan olla yksin ja laihtua prinsessaks.

Mä haluan olla omassa itsessäni, ja avata mun silmät vielä mustempina kun kenenkään muiden, niin että mä voin voittaa ne. Mä en halua lukea kokeeseen kun mun pitäis, mä en halua opetella verbejä. Mä en halua herätä koska mulla on niin kylmä, mä haluan nukkua unta jossa mä olen turvassa.

Mä näen nykyään kahdenlaisia unia. Mä joko viiltelen itteeni kaikella terävällä mitä löydän, tai yritän epätoivosesti oksentaa ja aina joku keskeyttää mut tai en pääse mihinkää. Mä tunnen unessa kun sormet työntyy mun kurkkuun, ja kun veitsen terä uppoaa valkeaan ohueen ihoon. Mä haluan paeta aivan uudenlaisiin uniin, sellaiseen jotka ei satuta mua.
Joissa saisin nukkua.

Lukeekohan ihmiset tätä blogia jotta ne sais tietää paljon mä syön ja paljon mä painan? Kiinnostaako niitä oikeesti mitä mä tunnen, miten paha olo mulla on. Haluatteko te että mä jatkan tällä linjalla, vai alanko mä orjallisesti listata kiloja ja kaloreita niinkuin kaikki sadat proana bloggaajat maailmassa? Älkää käsittäkö väärin, mä luen niitä blogeja ja ne on musta hyviä. Mut mä haluaisin olla erilainen, mutta riittääkö erilaisuudelle lukijoita?

xoxo
Lily

Persoonallisuushäiriö

Voi vitsi mä rakastan Effyä (skins). Se on niin laiha ja kaikki haluaa sen mut kukaan ei saa. Sellanen mäkin haluan olla. Täydellinen.

Äsken mä söin kanaa. Mun vanhemmat haluaa että mä syön lisää, mutta mä olen täynnä. Tai niin mä sanon, oikeesti mulla on kamala nälkä. Mut en mä voi sitä niille kertoo, niille mun pitää sanoa ettei mulla ole koskaan nälkä. Että olen joku omituinen täydellinen jonka maha ei tunne nälkää.
Mua pelottaa. En uskalla nousta ja lähteä tästä koneelta, koska tiäedän että joudun vaan johonkin missä on ruokaa ja syön ja syön ja vaan syön. Mun itsehillintä on niin huono taas nykyään, ja mä koitan joka päivä parantaa sitä, mutta aina musta tuntuu että kyllä se huomenna. Kyllä mä taas huomenna, huomenna, huomenna! Mutta kun mä haluan olla kaunis tänään. Mun on pakko ryhdistäytyä. Pakko.
Paino tänään 56. En tiiä grammoja, koska mulla on perinteinen viisarivaaka. Se sama viisarivaaka on joskus näyttäny 67 mun alla. Aika hassua.

Haluan olla niinkuin kaikki ne täydelliset laihat jotka on tuolla meidän yläpuolella ja potkii meitä. Mä vihaan niitä mä vihaan niitä suosittuja joihin pelkää törmätä koulun käytävällä, joiden silmiin ei uskalla katsoa enää niinkun joskus ennen. Joiden vastaantullessa pitää kääntää katse pois ettei saa sitä ivallista hymyä. Kun pitää väistää ettei jää alle ja joudu täydellisten ohuiden jalkojen ylikävelemäksi. Ja siti, vaikka mä vihaan, mä haluan jokapäivä olla yksi niistä, yksi niistä laihoista potkimassa muita.
Miksi?
En mä tiedä, haluan vaan.

Mun mahaan sattuu. Ruoka varmaan, olisi voinut jättää syömättä. Nyt sattuu.

xoxo
Lily

ps. KIITOS JO 4 LUKIJALLE ! ♥

Ja ne vaan tuijottaa ja mä juoksen ja ne juoksee ja yhtäkkiä mä en nää enää mitää

Äiti toi pöydälle karkkipussin. Se epäilee ihan kaikkee. "Syö" se sanoo ja mä hymyilen. Ja ne karkit vaan tuijottaa mua ja mun käsi ottaa yhen ja toisen ja toisen. Ja toisen jälkeisen toisen kunnes se on ottanu monta. Mun on pakko viedä ne takaisin, mutta vahinko on jo tapahtunu. Mä olen syöny ja tää päivä oli sit tässä. Mä tahdon että joku suojelee mua, sanoo että älä tee noin.
Miks aina sanotaan että anorektikoilla on joku ääni päässä, joka kieltää syömästä? Mun päässä ne äänet vaan huutaa SYÖ SYÖ LIHO PASKA ja mä tappelen niitä ja aikaa ja kaikkee vastaan. Miten mä voisin kääntää ne äänet ohjaamaan mua, ettei mun tartte ohjata niitä. Ruoka on paha, ja mä tuijotan sen mustia silmiä ja toivon että mä oppisin ohjailemaan ihmisiä samalla lailla.

Mä kävin ostamassa mekon tänään. Mä menin ja valitsin koon M niinkun aina. Ja se oli liian iso. Suuri. Putos päältä, niinkun laihoilla. Mä olin iloinen, vaikka jouduin ostamaan sen liian ison kuitenkin. Ei ollut pienempää. Mä pienennän sitä itse, ihana saada vihdoin tehä niin. Pienentää vaatteita, niinkun laihat.
Mun olo oli koominen. Vähän iloinen, mutta en silti peiliin katsoessa ole tyytyväinen. Näytän edelleen porsaalta. Ahne sika.
Mut silti kuitenkin, jossain kaukana kuului. Ehkä sä olet oikeesyi laihtunut. Mä vaimensin äänet, kun ne kuitenkin valehtelee. Kaikki valehtelee, kun niistä se on hauskaa. Ne haluaa että mä katoan niiden valheiden sisään ja ne voi leikkiä mulla niinkun haluaa. Musta se ei olis hauskaa. Siksi mä varaudun, enkä usko ketään.

Mun pitää yrittää kovempaa, ehkä mä vielä voitan. Mun paino on tasasesti laskenu. Ja mä tahdon että se laskee edelleen. Alas. Alas. Alas.
Mä en anna muiden viedä mua mukanaan. Ihmiset, ruoka ja äänet. Mä vaimennan kaikki ja olen kaiken yläpuolella. Ja ehkä ihan pikkuisen onnellisemmin kun yleensä.

xox
Lily

Failure

Tänään mä oon epäonnistunu.

Mä olen täysin epäonnistunut ihminen. Iso lihava mytty muiden onnen tielle, makaamassa roskaisessa maassa. Aina siellä missa ei pitäsis, aina tekemässä sitä mitä ei pitäisi. Mä haluan mennä pois, mä haluan leijailla siihen tilaan missä mä olin joskus. Kukaan ei tajunnu että mulla on joku ongelma, kukaan ei hymyssä suin, ehkä vähän huolestuneenakin kattonu mua ja valehellu:

"Sä oot laihtunu"

Kaikki vaan katto mua yhtä pahasti kun aina, ja antanu mun leihjailla yksin omassa epätoivosani, kurjuudessa jossa mulla ei ole mitään. Haluan taas sulkeutua, mutta en onnistu kuitenkaan. Kaikki on jo tajunnu, ja nyt mä tappelen muita vastaan. Haluan laihtua ennen kun mun salaisuus paljastuu kaikille. Haluan voittaa, en hävitä.

Mä oon nyt sukulaisilla. Ne ruokkii mua. Ja ruokkii. Ja ruokkii. Ja mä en voi sanoa ei, koska ne on kuuroja mun vastustelulle. Ne vaan hymyssä suin syöttää mulle, enkä voi tähä mitään. Nykyään mä tosissani oon alkanu miettiä sitä, että mä voisin vaan oksentaa. Mutta en täällä, ohuet seinät ja uteliaat sukulaiset ja ne ei vaan sovi oksentamisen kanssa.
Meneekö suihkun viemäri tukkoon jos okentaa suihkussa? Mä nimittäin voisin oksentaa suihkussa, hätätapauksessa tietenki vaan, mutta pelkään että se menee tukkoon. Eihän se mene?

Mä en uskalla mennä vaa'alle varmaan viikkoon. Vaaka näyttää 56 kiloa tällähetkellä, joka on 11 kiloo vähemmän kun vuosi sitten. Se on mun tänhetkinen ennätys. Mutta eihän se nyt riitä. Mulle ei riitä mikään koskaan kuitenkaan. Mä haluan vaan lahtua ja laihtua ja olla pieni pikkuinen jota kaikki vaan vois tuijottaa, ei ilkeensti vaan ihailevasti. Ne vois kysyä miten oon näin laiha, ja mä voisin vaan hymyillä.
Mutta koska tänään mä olen epäonnistuja, sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Mä tulen aina olemaan se läski, se joka syö kaiken, muidenkin ruuat.

Sukulaiset puhuu syömishäiriöistä ja mä katson maahan. Mistä ne mitään tietää?

xoxo
Lily

Olipa kerran

Olipa kerran tyttö, joka halusi olla laiha. Tyttö halusi kauniit kapeat raajat, ja olemattoman mahan. Mahan, joka ei tarvitsisi yhtään ruokaa. Mahan joka ei koskaan valittaisi nälkää. Kauniin valkean ihon, joka putoilisi enkelinluiden päältä jättäen jälkeensä vain täydellisyyttä. Mitään tyttö ei halunnut niin paljon.
Mutta tyttö oli aina se yksi. Lihava.
Tyttö olisi halunnut kadota maailmasta, ja sitten ilmestyä uudelleen, ettei kukaan tuntisi häntä. Ettei kukaan tietäisi millainen hän oli ollut. Ja oli edelleen. Kukaan ei näkisi tyttöä, hän olisi näkymätön varjo, haamu vain. Ja sitten, kun tyttö viimein oli täydellinen, laiha ja kaunis, hän ilmestyisi lopullisesti maailmaan. Kaikki rakastaisivat häntä, tahtoisivat olla mukavia. Kukaan ei tunkisi myrkytettyjä sanoja tytön korvista, kenenkään suupielet eivät kääntyisi ivalliseen pilkkaavaan hymyyn tytön ohittaessa hänet.
Vielä jonain päivänä tyttö olisi täydellinen.
Laiha



Tämä blogi on tarina juuri siitä tytöstä. Tarina minusta, laihuudesta, ruuasta tekohymystä ja tappelusta. Arvostan jokaista kommenttia, jokaista kohteliasta sanaa, jokaista lukijaa.
Juttu täällä ei aina ole sitä tervejärkisintä, ja tämä tosiaan on proana blogi. Mutta jos olet kiinnostunut, kommentoi ja lue.
Sillä on merkitystä

xoxo
Lily