Ja ne vaan tuijottaa ja mä juoksen ja ne juoksee ja yhtäkkiä mä en nää enää mitää

Äiti toi pöydälle karkkipussin. Se epäilee ihan kaikkee. "Syö" se sanoo ja mä hymyilen. Ja ne karkit vaan tuijottaa mua ja mun käsi ottaa yhen ja toisen ja toisen. Ja toisen jälkeisen toisen kunnes se on ottanu monta. Mun on pakko viedä ne takaisin, mutta vahinko on jo tapahtunu. Mä olen syöny ja tää päivä oli sit tässä. Mä tahdon että joku suojelee mua, sanoo että älä tee noin.
Miks aina sanotaan että anorektikoilla on joku ääni päässä, joka kieltää syömästä? Mun päässä ne äänet vaan huutaa SYÖ SYÖ LIHO PASKA ja mä tappelen niitä ja aikaa ja kaikkee vastaan. Miten mä voisin kääntää ne äänet ohjaamaan mua, ettei mun tartte ohjata niitä. Ruoka on paha, ja mä tuijotan sen mustia silmiä ja toivon että mä oppisin ohjailemaan ihmisiä samalla lailla.

Mä kävin ostamassa mekon tänään. Mä menin ja valitsin koon M niinkun aina. Ja se oli liian iso. Suuri. Putos päältä, niinkun laihoilla. Mä olin iloinen, vaikka jouduin ostamaan sen liian ison kuitenkin. Ei ollut pienempää. Mä pienennän sitä itse, ihana saada vihdoin tehä niin. Pienentää vaatteita, niinkun laihat.
Mun olo oli koominen. Vähän iloinen, mutta en silti peiliin katsoessa ole tyytyväinen. Näytän edelleen porsaalta. Ahne sika.
Mut silti kuitenkin, jossain kaukana kuului. Ehkä sä olet oikeesyi laihtunut. Mä vaimensin äänet, kun ne kuitenkin valehtelee. Kaikki valehtelee, kun niistä se on hauskaa. Ne haluaa että mä katoan niiden valheiden sisään ja ne voi leikkiä mulla niinkun haluaa. Musta se ei olis hauskaa. Siksi mä varaudun, enkä usko ketään.

Mun pitää yrittää kovempaa, ehkä mä vielä voitan. Mun paino on tasasesti laskenu. Ja mä tahdon että se laskee edelleen. Alas. Alas. Alas.
Mä en anna muiden viedä mua mukanaan. Ihmiset, ruoka ja äänet. Mä vaimennan kaikki ja olen kaiken yläpuolella. Ja ehkä ihan pikkuisen onnellisemmin kun yleensä.

xox
Lily