KIRJOITAN NYKYÄÄN RAKKAUDELLALILY.BLOGSPOT.COM OSOITTEESSA

:)

uusi alku uudessa blogissa

kiitos kaikille jotka minua täällä tukivat

kiitos kaikille jotka minua jaksoivat

nykyään elämä on erilaista, ja silti samoja ongelmia

täällä kirjoittelen nykyään

http://rakkaudellalily.blogspot.com/

arvostaisin jos lukisit

kiitos.

Hey pretty

Tää päivä meni itseasiassa ihan hyvin. Mä tein eilen illalla kunnon lihaskunnon, mitä jatkan nyt kaks kertaa viikossa. Tänä iltanä niinkun tästä lähtien joka torstai mä venyttelen, koska haluan olla notkee. Söin ihan suht terveellisesti, en alottanu sillee himoradikaalisti, mut hey step by step.


Ruotsinluokka heilu mun ympärillä tänään, niinkun me kaikki, koko koulu olis ollu isossa laivassa. Mä en ees tienny missä mä olin ja ne aallot vaan keinutti mua kauemmas ja kauemmas koko ruotsista, kieliopista, sanajärjestyksestä ja niistä ihmisistä joista mä olen rakentanut kodin mun ympärille. Mä purjehdin vaan pois. Itseasiassa mua keinuttaa taas.

Yhtä asiaa en kyllä ymmärtäny. Päätin skippaa kouluruuan, otin vaan salaattia, koska saaattihan on terveellistä, eikö niin? No olin syöny siitä jonku puolet niin aloin ihmetellä outoo koostumusta ja sitä miltä se lautanen näytti ja tajusin et siinä salaatissa oli jotain öljyä tai jotain. Koko lautanen kiilti rasvasta ja mua ällötti.
Kuka idiootti laittaa rasvaa salaattiin?

xoxo,
Lily

Hello my lover, it's been a long time but I'm begging for forgiveness

Toivottavasti joku viel ees lukee tätä koska mä ajattelin herätellä tän henkii.

Noniin siis. Keväällä mä ajattelin että olin viimein ihan suunnilleen okay mun kropan kanssa. Kävin psykologilla puhumassa pahaa oloa ja sen neuvoilla koitin taas palata normiin elämään. No, kyl se onnistukin, mulla oli maailman paras ja ihanin kesä <3
Mut nyt on syksy, ja mitä mulla on? Keikun taas jossai meilkee ylipainon rajoilla ja ahmin ruokaa sen minkä kerkeen. Mä tarviin tätä blogia taas, mä haluan tapella itelleni sen saman kontrollin mikä mulla oli, koska musta tuntuu et vaan se voi kantaa mut tän yli. Mä en kestä enää, mua hävettää ja itkettää kattoo peiliin, hävettää enemmän kun voin ees sanoo ääneen. Mä katoin jotai viime keväisiä kuvia ja herranjumala mä olen pieni ei kukaan voi olla niin pieni. Näytän vaan joltain luurangolta jolle on vedetty villatakki päälle. Miksen mä muka näyttäny peiliin siltä, MIKSI? En ymmärrä.
Nyt mä olen iso ja mua itkettää kun olin niin pieni. Miten hyvä mahollisuus mulla olis ollu jatkaa siitä eteenpäin, alaspäin mutta ei. Mun piti olla niin parantunut että aloin syömään, ja eihän siihen mitään kontrollia löytynyt. Nyt mä painan ihan jumalattomasti. Mut elämä jatkuu mä oon ite hoitanu itteni tähän jamaan ja mä aijon itteni täältä myös onkia.

Mä lupasin että jouluun mennessä mä painan 53kg. Never gonna happen. But hell yea imma try. En vaan voi olla tällänen möykky. Mun tissitkin on kasvanu, tollaset varmaan D-kuppia hipovat hinkit vaan löllyy tossa mun eessä kuvottavaa.

Musta tulee viel pikkuinen keijukainen joka ei koskaa syö mitää, koska ei kauniit ihmiset tarvii ruokaa. Se on vaan rumille ja lihaville, niille joita elämä potkii katuojaan. Niille jotka on hakattu ja raiskattu ja jotka on sit käytön jälkeen heitetty armotta pois, niille jotka kärsii ja on kärsiny koska niitä ei oo koskaan kohdeltu oikein. Mut mä nousen vielä, pois tästä kaikesta, ylös katuojasta makaamasta, kaikkia niitä vastaa jotka on mua satuttanu. Ei kiitos, mä sanon, kun sä tarjoot mulle ruokaa. Musta tulee ovelampi kun ruoka on koskaan ollu. Hah.

Sanoin äitille äsken, et oon lihonu ihan jumalattomasti. Ja mitä se vastas?

"Mä oonkin kattonu et sä oot lähiaikoina syöny aika paljon. Joskus sä söit niin vähä"

Arvaa mitä, äiti? Mä en syö enää ikinä.

Toivottavasti jaksoitte lukee ja tässä oli jotain järkee teille. Jos ootte viel lukijoita niin kiitos <3

xoxo
Lily

I've been so well so long. I've been gone for so long

ahdistaa.

ahdistaa.

dont pull off my mask you may see me

Mä istun ihan hiljaa ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Me ollaan mökillä, ja se on taas alkanut. Mun pikkuveli 12 laskee kaloreita, sanoo olevansa läski ja valittaa syövänsä liikaa. Äiti ei kielläkkään, tai kieltää se, mut auttaa silti laskemaan kaloreita ja yhessä ne miettii millasta ruokaa olis hyvä syödä ja miten paljon. Ja mä vaan tuijotan konetta maski naamalla ja odotan että se menee ohi. Mä en näytä miltä tuo kaikki musta tuntuu. Mä en kerro että kyllä mä tiedän ton kaiken. Eikä ne mua huomaiskaan, pikkuveli rakas laihduttaa ja sitä pitää tukea. Hitot, sen ei tarvii laihduttaa.
Aina se on tää sama. En tiiä mitä mun pitäis tehä. En mä pelkää että se saa syömishäiriön, mua vaan ärsyttää kun syömisestä puhutaan kokoajan. Täällä saa kokoajan ajatella syödessään että pitääköhän ne mua lihavana kun syön tämän. Kun ne on niin täydellisiä ja syö aina niin terveellisesti. Kaikenlisäks ne syö hirveen usein pelkkiä noutoruokia yms. Tekopyhät.

Mut sillon kun mä en syö ollenkaan, entäs sitten? Ei yhtään parempi. Pakotetaan syömään, kysellään jatkuvasti miksen syö ja loppujenlopuks ne pakottaa, ylipuhuu viekottelee. Kai mä olen heikko, mut melkein aina ne saa pakotettua mut. Melkein.

Mä olen varmaan lapsellinen, mut mä en tykkää siitä et mun pikkuveli laihduttaa. Se on mun juttu, mä olen sen itse keksinyt, itse suunnitellut. Itse koonnut verkot ympärilleni, pikkuhiljaa hukuttautunut mustaan veteen jossa mä olen erityinen. Mä saan kaiken huomion, oon erikoinen mun omassa sairaassa mielessäni ainakaan. Haukkukaa miten haluatte. Ehkä mä olen lapsellinen, mutta mä en halua että mun pikkuveli varastaa mun jutun, saa mun huomion.
Ei sillä että mua tai tätä juttua oikeesti koskaan huomioitais täällä. Mun naamalla on maski eikä ne ikinä saa tietää tästä. Mutta mun sairaassa pikku mielessä se asia on kuitenkin näin.

Kenelläkään vastaavia kokemuksia? Ja olenko mä teidän mielestä huomiohakuinen lapsellinen kakara?

soulmates never die

Mä en oo kirjottanu, ei oo vaan ollu aikaa tai jotain. Lukeeko tätä enää kukaa?

Mun korvissa sai Placebo, tai oikeesti se soi mun kuulokkeissa mut kuitenkin. Se ääni tulvii mun korvii ja se on ainut ääni minkä haluan enää koskaan kuulla. Se pelastaa mut hukkumasta ja se vie mua eteenpäi vaikka mä vaan istun. Mä rakastan tän laulajan ääntä. Rakastan kun se tulee hiljaa ja kauniina tyhjästä kun korviin.

Muttei mun pitäny oikeesti kirjottaa Placebosta vaan siitä et miks me annetaan ittemme pettyä.

Vaikka mä sanon itelleni et en odota mitään, silti lopputulos on aina sellanen että siihen pettyy. Se ei koskaan miellytä vaikka mä koitin uskotella et se on just sitä mitä mä haluan. Sitä mä halusinki, tai ehkä en halunnu mut odotin, tai kai mä elättelin jotain toivoo siitä että jos kuitenkin... Mut mä luulin et sisällä mä tiedän. Mut paskat mä mitään tienny, petyin kun sain tietää. Ja kyllähän sä olit paljon parempi ja ansaitsit sen niin paljon enemmän kun minä. Ihan oikeesti ansaitsit ja mä tiedän ettet sä oo sellanen ihminen joka tulee potkimaan sitä asiaa mun naamaan. Mä oon ilonen sun puolesta mut silti mä olisin halunnu sinne. Mut ehkä tää oli opetus siitä, et koskaan ei pidä toivoo mitää. Ei pety. Sä et varmaan ees muista mua ja mun on turha kadehtia sua millään tavoin. Sä olit parempi.
Silti musta tuntuu et mua potkitaa pahemman kerran naamaan. Jokaisella potkulla mä valun alemmas ja alemmas johonki maan pinnan alle ja kohta mua ei enää ole. Kun mä vedän henkee, kuiva maa pölyää mun keuhkoihin ja se kirvelee mun silmissä. En mä itke, se on vaan pölyä.

Ei mitään oo tapahtunu. Ja kaikki on tapahtunu.
Ja se ainut jota mä tarviin, jolle voisin jutella ihan vaan turhia näinä sateisina kesäöinä ei ole täällä vaan ihan muualla. Ei se mitään. Ja kyllä se mitään.