Mä en oo kirjottanu, ei oo vaan ollu aikaa tai jotain. Lukeeko tätä enää kukaa?
Mun korvissa sai Placebo, tai oikeesti se soi mun kuulokkeissa mut kuitenkin. Se ääni tulvii mun korvii ja se on ainut ääni minkä haluan enää koskaan kuulla. Se pelastaa mut hukkumasta ja se vie mua eteenpäi vaikka mä vaan istun. Mä rakastan tän laulajan ääntä. Rakastan kun se tulee hiljaa ja kauniina tyhjästä kun korviin.
Muttei mun pitäny oikeesti kirjottaa Placebosta vaan siitä et miks me annetaan ittemme pettyä.
Vaikka mä sanon itelleni et en odota mitään, silti lopputulos on aina sellanen että siihen pettyy. Se ei koskaan miellytä vaikka mä koitin uskotella et se on just sitä mitä mä haluan. Sitä mä halusinki, tai ehkä en halunnu mut odotin, tai kai mä elättelin jotain toivoo siitä että jos kuitenkin... Mut mä luulin et sisällä mä tiedän. Mut paskat mä mitään tienny, petyin kun sain tietää. Ja kyllähän sä olit paljon parempi ja ansaitsit sen niin paljon enemmän kun minä. Ihan oikeesti ansaitsit ja mä tiedän ettet sä oo sellanen ihminen joka tulee potkimaan sitä asiaa mun naamaan. Mä oon ilonen sun puolesta mut silti mä olisin halunnu sinne. Mut ehkä tää oli opetus siitä, et koskaan ei pidä toivoo mitää. Ei pety. Sä et varmaan ees muista mua ja mun on turha kadehtia sua millään tavoin. Sä olit parempi.
Silti musta tuntuu et mua potkitaa pahemman kerran naamaan. Jokaisella potkulla mä valun alemmas ja alemmas johonki maan pinnan alle ja kohta mua ei enää ole. Kun mä vedän henkee, kuiva maa pölyää mun keuhkoihin ja se kirvelee mun silmissä. En mä itke, se on vaan pölyä.
Ei mitään oo tapahtunu. Ja kaikki on tapahtunu.
Ja se ainut jota mä tarviin, jolle voisin jutella ihan vaan turhia näinä sateisina kesäöinä ei ole täällä vaan ihan muualla. Ei se mitään. Ja kyllä se mitään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti