mä en lopeta

kiitos kommenteista ♥ ne merkkas ihan älyttömästi

jos ei tähän kukaan kommentoi niin voisin lopettaa

kun en jaksais tyhjälle yleisölle esiintyä

anteeks

hei en mä kerro kenellekkään jos sä et kerro mulle

Mä oon lukenu blogeja ja kaikilla tuntuu olevan sama ongelma kun mulla; pää täynnä räkää. Kamala flunssanuha, mullaki. Varmaan poskiontelontulehus, mun kohalla se on aina se. En jaksais tehä mitään ja mun nenään sattuu sitä polttaa ja mä haluan kuolla koska tää on ihan kamala tunne. Mä vihaan flunssaa. Jos mä vaan kuolisin ja joku peittelis mut pois eikä kukaan enää muistais mua.

Mitäs sitten? Tänään mun syömiset on ihan mitä sattuu. Musta tuntuu että mä oon jotenkin... turvoksissa. Okei mä olen lihonnut KAKSI vitun kiloa, painoa nyt siis joku 55-56 mutta silti musta tuntuu etten mä oo isontunu muualta kun mahasta. Musta tuntuu että se on turvonnu ja se on kokoajan kipeä. Ei pitäis syödä mitään niin ei tulis maha kipeeks. Kyllähän mä oon aina ollu laktoosittomalla, tai sillee en oo sitä kauheen tarkkaan seuraillu mutta kuitenki. Enkä oo nyt viimepäivinä syöny mitää erikoista mut musta tuntuu et turpoon kun ilmapallo. En mielestäni oo käyttäny moneen kuukauteen muita maitotuotteita... kun juustoo. Täytyy nyt varmaa jättää se pois ja kattoo oliko se se mikä turvotti..

Auttaakojan activia oikeesti poistaan turvotusta muhasta niinkun siinä mainoksessa näytetään? Ja onkohan se ihan vitun pahaa?

Mä muuten alotin sen aikuisbaletin mistä joskus höpisin. Se on tosi kivaa, suosittelen kaikille =)

Sit mä oon pohtinu, että missä vaiheessa ihmiset alkaa tajuta että mä olen olemassa? Sitten kun mun painoindeksi heittelee alipainossa ja näytän hyvältä, vai sitten kun kiikun jossain kuoleman päällä ja ne tajuaa että mun kädestä saa ottaa kiinni. Mun paras kaveri sano että se on menossa puhumaan terkkarille musta sitten kun se on sitä mieltä että oon liian pitkällä. Nyt musta tuntuu siltä että mulla on kauheet paineet päästä sinne, koska se pitää mua laihana vasta sitten. Ja sitten kuitenkin en haluu siihen pisteeseen että mua koitetaan pakkohoitaa.
Starving for attention?

xoxo
Lily

ps. Olisko kukaan kiinnostunu kysymyspostauksesta? Jos olis, niin kysymyksiä vaan tähän suuntaan =)

back on track tai jotain

Mä oon taas koittanu saada elämääni oikeeseen suuntaan; laihdutukseen. Kauhee flunssa vaan iskeny päälle ja viel menkat ja tekis vaan mieli syyä vaikka mitä. Tänään kalorit oli jossain 200 vähän päälle ja sit söin kalakeittoo ehkä vähän liikaa, mutta ei ne vielä yli 600 oo ja sinne ne myös jää. Mun tekee ihan kamalaisti mieli suklaata ja vaikka mitä hyvää mut en mä voi. Mä en saa.

Mun elämää liikkuu taas. En tiiä minkä varassa mä roikun ja musta tuntuu kokoajan siltä et joku on valmis katkasemaan sen narun enkä mä pysy pystyssä yksin. Mä olen heikko ja mua palelee. Kylmä on vienyt mut vieraaseen maahan jossa ihmiset puhuu mutta mä en ymmärrä, eikä ne kasvoillaan kerro onko ne vihaisia vai vaan pettyneitä muhun. Ilostakaan en osaa kertoa. Musta tuntuu et asiat, sanat ja lauseet, hymyt ja itkut vaan menee mun ohi enkä mä saa niistä mitään irti. Ne on kaikki vaan jotain huijausta että ne saa mut syömään.

Mä kysyin äitiltä eilen että oonko mä lihonu. Se katto mua. Pitkään. Ja sitten totes, että "no mitäs vaaka kertoo?"
Eli siis olen. Mahtavaa, muutkin näkee sen jo.

Mä en halua syödä mutta tää kipeenä oleminen ei helpota yhtään.

Ja tajusin just että kun vaihoin yhen kuvan tohon banneriin siihen tuli kirjotusvirhe eikä mulla oo niitä kuvia enään. Vittu, täytyy koittaa tehä jotain tai joudun kyhää ihan uuden..

xoxo
Lily

Eikä ne vieläkään tulleet takaisin

Onko ne ystäviä jotka ei enää koskaan kysy miten sulla meneem ei enää auta?
Eikä ne huomaa kun sä itket. Koulussa, joka paikassa, nytkin sä itket.
Mä ainakin itken.
Mä en vaan enää jaksa olla olemassa.
Jos mä kirjoittaisin tähän ettei mua enää ole, voisinko mä oikeesti kadota?

Musta tuntuu ettei mua enää ole olemassa. Mä en välitä mistään ja kyyneleet vaan odottaa mun silmien takana et mä päästän ne ulos. Eikä se ainut ihminen jota mä rakastan vastaa mun viestiin. Se pelkää et mä meen kauemmas, ja samalla musta tuntuu et se ajaa mua. Mä en jaksa enää esittää pirteetä koulussa, en jaksa en jaksa.

Tulkaa joku lukijoista ja hakekaa mut pois. Kusikikaa mun korvaan että kaikki on kohta paremmin, mä uskon kaiken kuitenkin.

emily is all alone who said she's alive?

Tänävuonna mä haluan rakastua. Mut sitähän kaikki aina haluaa eikä ne koskaan rakastu. Kuka mua muka rakastais kun en voi rakastaa itteenikää?

Mä haluaisin myös oppia puhumaan ranskaa, sujuvaa ranskaa. Mutta mä en osaa sanaakaan sitä enkä mä oppis kuitenkaan. Saksan lukeminenkin on ollu yhtä helvettiä aina enkä oo oppinu mitää. Espanjaan voisin sit painostaa kun sitä jo vähän osaan.

Mä haluan laihtua, se on se suurin "mä haluan". Sit mä voin rakastaa itteeni ja muut voi rakastaa mua ja me voidaan mumista ranskaks sanoja toistemme korvaan.

Tänään en oikeestaan oo tehny mitään. En jaksa nousta vaa'alle koska tieto lisää tuskaa. Mä shoppailin, sitä mä tosiaan tein. XS koko ei vieläkään mahu mun jalkaan, sen siitä saa kun on lihava. Tyydyin sit kokoon S/M vaikka eihän se riitä ollenkaan. Iso mikä iso. Ostin myös hupparin ja uuden hoito-aineen. Haluaisin vähän kirkastaa mun hiusväriä kun se on vähä sellanen tyhmä nyt. Haluaisin tehä mun hiuksille jotain, mut eikai se musta kaunistaa tee, maksaa vaan. Mulla on huomenna harkat ja mä pääsen liikkeelle. Ihanaa, vihdoin ne jatkuu mulla on sitä kaikkee niin kamala ikävä.

Mut mitä mä sitten teen kun koulu alkaa? Istun käytävillä ja koitan olla tukehtumatta omiin kyyneleihin, mitä kukaan ei saa nähä mut mistä kaikki tietää. Ne puhuu et mulla on syömishäiriö. Ne tuijottaa mun yksinäistä vesilasia ruokalassa ja puhuu keskenään siitä, miten huolestuneita ne on. Miten ne haluaa saada mulle apua. Miten ne välittää.
Ja niin kai ne tekee. Ongelma on vaan se, että mä en enää ite jaksa välittää. Mä haluun kasvattaa ja katkoo ite omat siipeni, ja sit kun mä oon valmis mä lennän niiden yläpuolella ja ne näkee miten hyvä niin on. Onnellinen loppu.

Joo kyllä mä tiedän että mä valehtelen ei musta tuu onnellista jos mä lennän pois, eikä ainakaan niistä. Ne haluaa auttaa mut mä en tarvii apua. En halua apua. Mä haluun vaan unohtaa kaiken vähäks aikaa, maalata New Yorkin mun huoneen seinille ja leikkiä et oon Carrie fuckin Bradshaw mun omassa pienessä maailmankaikkeudessa jossa mulle on voguet ja kaikki on hyvin. Se on mun leikki, sanokaa vaan totuuden pakenemiseks mut sitä mä haluan. Leikkiä et kaikki on hyvin. Koska kaikki muut näkee ettei se ole. Enkä mä halua et ne huolestuu mun takia.

xoxo
Lily