Hey pretty

Tää päivä meni itseasiassa ihan hyvin. Mä tein eilen illalla kunnon lihaskunnon, mitä jatkan nyt kaks kertaa viikossa. Tänä iltanä niinkun tästä lähtien joka torstai mä venyttelen, koska haluan olla notkee. Söin ihan suht terveellisesti, en alottanu sillee himoradikaalisti, mut hey step by step.


Ruotsinluokka heilu mun ympärillä tänään, niinkun me kaikki, koko koulu olis ollu isossa laivassa. Mä en ees tienny missä mä olin ja ne aallot vaan keinutti mua kauemmas ja kauemmas koko ruotsista, kieliopista, sanajärjestyksestä ja niistä ihmisistä joista mä olen rakentanut kodin mun ympärille. Mä purjehdin vaan pois. Itseasiassa mua keinuttaa taas.

Yhtä asiaa en kyllä ymmärtäny. Päätin skippaa kouluruuan, otin vaan salaattia, koska saaattihan on terveellistä, eikö niin? No olin syöny siitä jonku puolet niin aloin ihmetellä outoo koostumusta ja sitä miltä se lautanen näytti ja tajusin et siinä salaatissa oli jotain öljyä tai jotain. Koko lautanen kiilti rasvasta ja mua ällötti.
Kuka idiootti laittaa rasvaa salaattiin?

xoxo,
Lily

Hello my lover, it's been a long time but I'm begging for forgiveness

Toivottavasti joku viel ees lukee tätä koska mä ajattelin herätellä tän henkii.

Noniin siis. Keväällä mä ajattelin että olin viimein ihan suunnilleen okay mun kropan kanssa. Kävin psykologilla puhumassa pahaa oloa ja sen neuvoilla koitin taas palata normiin elämään. No, kyl se onnistukin, mulla oli maailman paras ja ihanin kesä <3
Mut nyt on syksy, ja mitä mulla on? Keikun taas jossai meilkee ylipainon rajoilla ja ahmin ruokaa sen minkä kerkeen. Mä tarviin tätä blogia taas, mä haluan tapella itelleni sen saman kontrollin mikä mulla oli, koska musta tuntuu et vaan se voi kantaa mut tän yli. Mä en kestä enää, mua hävettää ja itkettää kattoo peiliin, hävettää enemmän kun voin ees sanoo ääneen. Mä katoin jotai viime keväisiä kuvia ja herranjumala mä olen pieni ei kukaan voi olla niin pieni. Näytän vaan joltain luurangolta jolle on vedetty villatakki päälle. Miksen mä muka näyttäny peiliin siltä, MIKSI? En ymmärrä.
Nyt mä olen iso ja mua itkettää kun olin niin pieni. Miten hyvä mahollisuus mulla olis ollu jatkaa siitä eteenpäin, alaspäin mutta ei. Mun piti olla niin parantunut että aloin syömään, ja eihän siihen mitään kontrollia löytynyt. Nyt mä painan ihan jumalattomasti. Mut elämä jatkuu mä oon ite hoitanu itteni tähän jamaan ja mä aijon itteni täältä myös onkia.

Mä lupasin että jouluun mennessä mä painan 53kg. Never gonna happen. But hell yea imma try. En vaan voi olla tällänen möykky. Mun tissitkin on kasvanu, tollaset varmaan D-kuppia hipovat hinkit vaan löllyy tossa mun eessä kuvottavaa.

Musta tulee viel pikkuinen keijukainen joka ei koskaa syö mitää, koska ei kauniit ihmiset tarvii ruokaa. Se on vaan rumille ja lihaville, niille joita elämä potkii katuojaan. Niille jotka on hakattu ja raiskattu ja jotka on sit käytön jälkeen heitetty armotta pois, niille jotka kärsii ja on kärsiny koska niitä ei oo koskaan kohdeltu oikein. Mut mä nousen vielä, pois tästä kaikesta, ylös katuojasta makaamasta, kaikkia niitä vastaa jotka on mua satuttanu. Ei kiitos, mä sanon, kun sä tarjoot mulle ruokaa. Musta tulee ovelampi kun ruoka on koskaan ollu. Hah.

Sanoin äitille äsken, et oon lihonu ihan jumalattomasti. Ja mitä se vastas?

"Mä oonkin kattonu et sä oot lähiaikoina syöny aika paljon. Joskus sä söit niin vähä"

Arvaa mitä, äiti? Mä en syö enää ikinä.

Toivottavasti jaksoitte lukee ja tässä oli jotain järkee teille. Jos ootte viel lukijoita niin kiitos <3

xoxo
Lily